Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

maanantai 9. helmikuuta 2015

Murphyn päivä


Jos jokin on mennäkseen pieleen…

 

Vasta pari päivää sitten Äiti pohti mielessään, kuinka harvoin enää tulee mitään paniikkitilanteita: niitä päiviä jolloin vastoinkäymiset kumuloituvat ja kaikki mahdolliset asiat lähtevät menemään pieleen. Onneksi sellaisia tulee enää harvoin, nyt kun lapsetkin ovat jo isompia, iloitsi äiti.

Sunnuntai-iltana äiti suunnittelee seuraavalle päivälle sovittua haastattelua myöhään yöhön. Aamulla se kostautuu väsymyksenä ja hän vetkuttelee pitkään sängyssä lasten valmistautuessa koulumatkalle. Juuri kun he ovat lähdössä bussille, huomaa Isä toisen lapsen pukeutuneen luokan hiihtoreissua ajatellen aivan väärin: ohuisiin farkkuihin! Sitä paitsi pitkästä aikaa on taas pakkastakin. Kiireesti poika komennetaan vaihtamaan verkkarit jalkaan ja Äiti alkaa etsiä tälle ulkohousuja. Joita ei löydy mistään. Luultavasti lapsi on unohtanut ne kouluun. Lopulta Äiti kaivaa esiin pikkuveljen ulkohousut ja työntää ne pojalle. Housut ulottuvat nilkkojen yläpuolelle, kun poika kiiruhtaa ulos. Bussiin pitää ehtiä, jotta hän ennättäisi mukaan hiihtoreissulle. Hän joutuu vielä vaihtamaan bussiakin, sillä luokka on lähdössä naapurikaupungin pidemmille laduille hiihtämään.

Isosisko on jo juossut bussille edeltä käsin ja pikkuveli lähtee kulkemaan perästä, painava reppu selässä ja sukset nippuna käsivarsilla.

Vähän ajan päästä ovi käy. Lapsi palaa takaisin kertomaan myöhästyneensä bussista. Isä hoputtaa, että seuraavaan bussiin pitää ehtiä. Poika lampsii taas sukset kainalossa pysäkille. Vähän ajan päästä hän soittaa itku kurkussa: ”Isä, mä myöhästyin siitä toisestakin bussista!”

Nyt on jo tulen palava kiire. Jos luokka jää odottamaan yhtä myöhästyjää, koko hiihtoreissu joudutaan varmasti perumaan. Isä pohtii tilannetta. Mikäli hän lähtee autolla viemään, myöhästyy hän itse töistä. Eikä autollakaan enää ennätä. Isä tekstaa opettajalle tilanteen ja soittaa lapselle ohjeita. Tämän pitää osata itse vaihtaa bussia ja löytää se bussipysäkki, jossa muu luokka odottaa.   

Äiti etsii netistä karttaa bussipysäkin sijainnista ja huutelee sivusta ohjeita. Entä jos lapsi ei löydä perille? Hyvässä muistissa on vielä se edellinen kerta syksyllä, jolloin lapsi lähti ensimmäistä kertaa kaverin luo naapurikaupunkiin eikä bussikortissa ollut riittävästi rahaa paluumatkaan. Jolloin lapsi oli kävellyt yksin oman kaupungin puolelle ja itkuisena soittanut Isälle matkan varrelta. Onneksi suunta oli oikea ja puhelimessakin akkua riittämiin. Tai ylipäänsä kerrankin puhelin mukana. Ja oli viimein oikea bussipysäkkikin löytynyt.

Isä lähtee kuopuksen kanssa päiväkotiin ja soittaa matkan varrelta. Lapsi on ennättänyt ajoissa tapaamaan luokkansa  bussipysäkillä. Juuri ja juuri: ruhtinaalliset kaksi minuuttia ennen bussin tuloa.

Äiti huoahtaa helpotuksesta ja avaa sähköpostin tarkistaakseen tapaamispaikan. Siitä Pekingin koulusta, jonne isommat ovat hakeneet, on tullut johdon sihteeriltä viesti. Yllätys, yllätys: taas ongelmia. Suomen koulusta pitäisi saada yksi paperi. Erittäin kiireesti. Lapsen pääsy kouluun riippuu nyt tästä paperista ja siitä, että se tulee ajoissa. Voisiko Äiti mitenkään auttaa ja hoputtaa koulua… Äiti huokaisee, vilkaisee kelloa ja ryhtyy kiireesti muotoilemaan vieraalla kielellä viestiä, jonka perimmäinen tarkoitus olisi kohteliaasti ilmaista että vipinää kinttuihin.

Sen jälkeen Äiti tunkee tietokoneen kassiinsa ja ryntää matkaan. Keskimmäiset pojat ovat unohtaneet avaimensa kotiin, toinen myös puhelimensa. Äiti pudottaa avaimen naapurin postilaatikosta. Toivottavasti lapsi älyää kotiin palatessaan käydä kysymässä sieltä. Se ei tosin olisi ensimmäinen kerta.

Bussissa Äiti tajuaa, ettei hänellä edelleenkään ole tarkempaa tietoa siitä, mistä hän löytää haastateltavansa. Sen hän unohti kiireessä tarkistaa sähköpostistaan.

Ylittäessään vihreällä valolla suojatietä koulun edessä, kaasuttaa kääntyvä auto kovaa vauhtia häntä kohti. Hetken Äiti puntaroi juoksemista pois auton edestä, mutta tajuaa tien niin liukkaaksi, että juoksuaskeleet veisivät jalat alta. Voisi käydä vielä huonommin. Kuljettaja saa juuri ja juuri auton pysähtymään ja näyttää kauhistuneelta. Mutta Äidille tämä on jo toinen kerta samassa paikassa, kun hän on meinannut jäädä kääntyvän auton alle. Liikennevaloista huolimatta. Kuinka tuurilla pienet koululaiset ylittävätkään tuota tietä koulumatkallaan. 

Iltapäivällä kenkä hiertää ja Äiti riisuu vessassa liian paksun sukan pois.

Myöhemmin hän huomaa puhelimensa kadonneen. Ystävällinen tuntematon auttaa ensinnässä ja soittaa Äidin puhelimeen, jospa se sitten pirisisi jossain kassin pohjalla tai taskussa. Pihaustakaan ei kuulu. Äiti kyselee vahtimestareilta löytötavaroita ja kiertää joka paikan, mihin hän olisi voinut laskea puhelimen kädestään. Myöhemmin se löytyy. Se oli kassin vihonviimeisessä sivutaskussa. Siinä taskussa, jonka olemassaoloa äiti ei ole aikaisemmin huomannutkaan. Äänettömänä totta kai.

Illalla rehtorilta tulee rauhoitteleva viesti: ”Ei hätää. Paperi kunnossa, homma hoidossa.”

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)