Joka puolella Kiinaa syödään koiraa. Pekingissä on tiettävästi ravintoloita,
joista saa tilattua koiranlihaa. Sen sanotaan lämmittävän, joten sen syöminen
on erityisen suosittua talvella. Mutta eivät kaikki eläinparat saa säilyttää
nahkaansa kesälläkään, sillä kesäkuussa vietetään Guangxissa vuotuisia
koiranlihafestivaaleja, joista silloin kirjoitin. Tuolloin juuri
suunnittelimme Linnin kanssa matkaamme Guangxin Yangshuohun, mutta työnsin
pahimmat ajatukseni pois mielestäni. Ja lähestulkoon vältyimme koko kauheudelta
– kunnes paluumatkalla lentokentälle pysähdyimme pieneen kylään…
Olimme lukeneet Yangshuon lähistössä olevista historiallisista kylistä ja
pyysimme kuskiamme Hong Xiaota pysähtymään.
Hän lähti mukaamme oppaaksi (tai varmistamaan ettemme eksyisi matkalla).
Kuljimme hiljaista kylänraittia pitkin, peltojen poikki ja ihmettelimme
lyhteitä, jotka henkivät menneen ajan romantiikkaa ja olivat vielä niin kaukana
siitä teollistumisesta, jota valkoiset muovimakkarat kotimaisilla pelloillamme
edustavat. Nykyajasta kertoi vain yksi traktori, ja sekin kaukana niistä
Valtroista ja Massey Fergusoneista, jotka kyntävät kotimaisia peltojamme.
Oli perjantaipäivä, mutta kaikkialla oli rauhallista. Harvakseltaan näimme
ihmisiä töissä, joitakuita koululapsia palaamassa siitä pienestä kyläkoulusta,
jonka olimme ohittaneet alkumatkasta. Löysimme kylän nähtävyyden, vanhan
kuvernöörin talon, joka oli remontissa mutta jonka edessä englanninkielisessä
kyltissä kehotettiin vierailijoita piipahtamaan sisään vilkaisemaan. Astuimme
sisään ja kuvasimme vanhaa ja uutta, näkemättä sen enempää työntekijöitä kuin ketään
muutakaan. Jossain muualla maailmaa olisi isolla kyltillä ilmoitettu asiattomilta
olevan pääsy kielletty, mietin väistellessämme epämääräisesti asennettuja, olkapäämme
korkeudella roikkuvia sähköjohtoja.
Kadulla ohitimme harvakseltaan ihmisiä arkipuuhissaan: lakaisemassa kotinsa
edustaa, korjaamassa, tekemässä lyhteitä pellolla. Kanoja köpöttelemässä
vapaina kadulla, lehmiä laitumella. Ja silloin näimme sen: miehen, joka
rapsutti veitsellään jotain mustaa, mustaksi hiiltynyttä. Vähitellen silmämme
erottivat vääristyneet koivet ilmassa ja tajusimme näkemämme. Grillattu koira.
Opas meni lähelle katsomaan, Linnikin uskaltautui viereen kuvaamaan. Minä en
pystynyt, tuntui niin pahalta. Mietin, oliko koiraa edes teurastettu ensin, vai
miksi sen asento oli niin kummallinen, kaikki koivet sojottivat pystyssä eri
asennoissa. Kuin kamppailun jäljiltä. Toivoin, että se olisi kuollut jäätyään
auton alle. Jos aihe kiinnostaa eikä tee pahaa katsoa kuvia, voit lukea Linnin
saksankielisen kuvauksen ja katsoa kuvat hänen blogistaan (tältä sivulta löytyy
erillinen linkki aiheeseen). Minun kanttini ei ole kestänyt avata linkkiä...
Haluan vain saada kuvan pois mielestäni.
Matkalla lentokentälle mietin, miksi Kiinan moottoriteillä ei näy kuolleita
eläimiä. Onko täällä muka vähemmän eläimiä vai siivotaanko kuolleet raadot
nopeammin pois?
Lentokentällä törmäämme tuttuun espanjalaiseen, Youtube-vloggaajamme
Nacho käy vielä hyvästelemässä meidät rientäessään omaan koneeseensa. Meidän lentomme
on tunnin myöhässä emmekä saa mitään informaatiota, kentän virkailijat eivät
osaa sanoa. Samalle lennolle pyrkivät länsimaiset roikkuvat hihassani ja
tiedustelevat, mitä virkailija sanoi. Onneksi Guilinin kotimaankenttä on
mukavampi paikka odotella kuin Pekingin.
Illalla lensimme kotiin - yhdeksi yöksi. Lapset olivat palanneet
luokkaretkiltään jo aikaisemmin samana päivänä, minä saavuin vasta suukottamaan
uinuvat pellavapäät. Seuraavana aamuna matkustimme perheen kanssa lomalle,
viettämään täkäläistä syyslomaa, kultaista viikkoa. Onneksi laukut oli jo
pakattu viikkoa aikaisemmin.
Osan kuvista olen lainannut ystävältäni Linniltä, lisää hänen kauniita kuviaan ja matkakertomuksensa saksaksi löytyy
tästä linkistä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)