Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

lauantai 28. tammikuuta 2017

Lähtö aattona



 



 



Torstai-iltana meitä oli viisi ystävystä istumassa iltaa yhdessä. Kolme meistä on muuttanut Pekingiin samanaikaisesti, kaksi tullut puoli vuotta sitten. Yhteistä ystävilleni on, että heillä elämä (ja miehen pesti) jatkuu täällä pidempään. Yhteistä heille on myös, että he kaikki iloitsevat tulevasta, odottavat, mitä jännittäviä kokemuksia ja samalla myös mukavia yhteisiä hetkiä ystävien kanssa tuo heidän elämänsä tullessaan. Yksi ystävistäni pohtii, mihin he seuraavaksi muuttavat: Intiaan, Kolumbiaan vai Malesiaan. Kuinka jännittävää elämäni onkaan, hän totesi – jo ties kuinka monetta kertaa. Minä istuin kateellisena ja haikeana – niin mielelläni kuin jäisinkin Pekingiin, me palaamme kuitenkin kesällä Suomeen. Kuten eräs suomalainen paluumuuttaja totesi taannoin: on haikeaa lähteä, kun aika ei ole vielä täysi. Niin, jossain vaiheessa se täyttyy, elämästä tutussa paikassa tulee liian tylsää rutiinia, ja silloin tekee mieli vaihtaa maisemaa. Mutta minulla se ei ole vielä täysi.
 

Niin paljon on minulla täällä vielä näkemättä ja kokematta. Niin vähän olemme ehtineet nähdä Kiinaa. Nyt kun siihen olisi mahdollisuus – vaan eipä koskaan kuitenkaan ole aikaa.

Toisaalta olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että kuormitamme maapalloa lentelemällä sinne sun tänne. Olen täällä täysin hylännyt periaatteeni, että lennän korkeintaan kerran vuodessa ja ainoastaan siinä tapauksessa, jos olo perillä kestää vähintään kaksi viikkoa. Kuinka monet kerrat olen aiemmin viitannut kintaalla mieheni ehdotuksille pitkästä viikonlopusta jossain Euroopan kaupungissa, ja kuinka paljon hän on vuosien mittaan lahjoittanut vanhenevia Finnairin pisteitä hyväntekeväisyyteen vain sen vuoksi, etten ole suostunut lähtemään liian lyhyeen reissuun. Mutta nyt olen hylännyt jalot periaatteeni ja noussut koneeseen selitellen itselleni, että olemmehan täällä vain hetken, ja tämä aika on tärkeä käyttää siten, jotta näkisimme Aasiaa - paikkoja joihin meillä ei Suomesta ole varaa eikä mahdollisuutta matkustaa.


Koska mieheni pitkät lomat ovat aina samaan aikaan kuin miljardilla kiinalaisella, matkustaminen Kiinan sisällä on kuulemma yhtä kaaosta. Niinpä yritämme tuolloin yleensä päästä pois Kiinasta, ”keuhkoja puhdistamaan”, kuten monet ulkomaalaiset Kiinassa selittävät matkustamistaan. Koska aikamme Kiinassa käy jo vähiin, päätimme ottaa riskin. Samalla näkisimme sekä kiinalaisen uudenvuoden viettoa että Kiinaa, joten päätimme matkustaa Shanghaihin. 

Shanghaihin olisi suositeltavaa reissata junalla, onhan se ekologisestikin kannattavampi matkustusväline. Mutta kun miljardi kiinalaista nousee samanaikaisesti juniin ja busseihin, ei ajatus täpötäydestä rautatieasemasta ja junasta neljän lapsen ja isojen matkalaukkujen kanssa houkutellut. Lisäksi meiltä kotoa on asemalle normaaliruuhkasta johtuen puolentoista tunnin ajomatka, kun taas lentokentälle posottaa vartissa.


Perjantaina lapset pääsivät koulusta aikaisin. Miehellä oli jo töistä vapaapäivä, jonka hän vietti netissä (ja loppuajan puhelimessa) yrittäessään varata lentolippuja jo seuraavalle (ja varmaan viimeiselle) reissullemme. Minä pakkasin ja pakkasin ja kirosin kaameasti itsekseni, että taas joudun tekemään kaiken yksin.


Osan sadatteluistani sai ayi-reppanakin, hän joka oli onnellisena matkustanut lomille kotipaikkakunnalleen muutamaa päivää aikaisemmin. Tapanamme kun on, että kaapissa on aina muutama tölkki tomaattimurskaa kaiken varalta, mutta ayi on hyvin säästeliäs ja tarkistaa aina, mitä kaapista löytyy ja käyttää sen ensin pois. Ja niin siinä kävi, että mies – keksittyään päivämme ainoaksi ateriaksi pikaisen pastakastikkeen, katosi puhelimeen, ja minä tongin epätoivoisena ruokakaappia etsiskellen turhaan tomaattimurskaa tai jotain, mistä saisi kyhättyä kastikkeen pastalle. Oli vain puoli tuntia aikaa lähtöön, kun lähetin pojan läheiseen ruokakauppamme sivupuotiin ja rukoilin sen olevan auki. Olihan kiinalaisen uudenvuoden aatto, täkäläisille vuoden tärkein päivä. Mietin, mahtavatko Suomessa pienet sivupuodit olla auki jouluaattona?


Kauppa oli auki, poika toi tomaatit, minä heitin ne kattilaan ja jotenkin sain kiireessä ruoan väännettyä, samanaikaisesti kun heittelin viimeisiä tavaroita matkalaukkuihin. Spagetit lensivät lattialle ja itsesäälissä kieriskellen mietin, miksi lähdöstämme muodostuu aina tällainen paniikki. Minun paniikkini. Mies istui vielä kalsarisilteen puhelimessa hoitamassa monimutkaista lentolippuvarausta kolmatta tuntia. Matkaan ennätimme sitten kuitenkin, tosin puoli tuntia aikataulusta myöhässä.


Onneksi kadulla ei ollut ruuhkaa, onneksi parkkitalo löytyi parin ylimääräisen ajetun silmukan jälkeen.  Onneksi parkkitalossa oli tilaa (kaikki miljoonat lentävät kiinalaiset eivät olleetkaan lähteneet omilla autoillaan kentälle). Ja onneksi myös oikea terminaalikin löytyi pienen hakemisen ja kyselemisen jälkeen. Yhtään ei kentälle jäänyt kuitenkaan ylimääräistä aikaa, vaan saman tien marssimme turvatarkastuksen läpi portille.
 

Ja niin päädyimme Kungfupanda-lennolla Shanghaihin. Kenttä oli tyhjä, mutta niin oli myös taksiständikin. Melkein kaikki kiinalaiset olivat tiukasti kotonaan aattoa juhlimassa sukunsa kanssa. Paitsi metrossa vaelteleva kerjäläisperhe, joka varmaan teki tuona päivänä vuoden parhaat ansionsa. Tulimme metrolla hotellille ja kävimme katsomassa Shanghain valot. Pettymykseksemme ilotulitusta ei ollut ja niin palasimme hotellille nukkumaan.


Pekingissä oli hieno ja runsas ilotulitus, ja senkö seurausta oli, että saimme aamulla lukea Pekingissä ilmanlaadun huonontuneen taas 600 AQI-indeksiin, raja-arvoon asti, joka on jo todella vaarallinen hengitykselle.


Niin, ja seuraavan matkamme varaaminen onnistui loppujen lopuksi. Tuolla reissullamme tapaan hyvän ystäväni, joka muutti Kiinaan kolme vuotta sitten, emmekä ole nähneet toisiamme sen koommin. Here we come!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)