Vanhan lumoissa

Rakastan vanhoja taloja.

Voiko olla mitään kauniimpaa kuin arvokkaasti ajanpatinoima rakennus? Luonnossa olevat kauniit asiat eivät saa sydäntäni läikähtelemään sillä tavalla kuin kuluneet koristeleikkaukset ikkunanpielissä ja kuisteilla, sään riepottelemana pintaan nousseet puunsyyt auringon haalistaman ja elämää nähneen maalipinnan alla. Rakastan rautoja karmien nurkissa ja hakoja ikkunoissa. Osittain, koska rosoinen pinta miellyttää silmääni enemmän kuin uusi ja tasainen, ja osittain, koska ajatus rakennuksen ja esineen elämästä elämästä kiihottaa mieltäni. Hivelen italialaisen kirkon seinää ja Kiinan muuria ja mietin, onko edellinen käsi koskettanut samaa paikkaa satoja vuosia sitten.  Ja kuinka paljon elettyä elämää mahtuu tähän väliin.

Rakkauteni vanhaan sain syntyessäni. Niin pienestä kuin muistan, oli mummolani mielessäni kuin vanha kartano. Tuolloin talo ei edes ollut vanha, olihan se rakennettu 30-luvulla. Mutta modernin rivitalon tytölle se oli satumainen paikka, siitä huolimatta että tunnelma talossa olikin aika etäinen. Erääseen salonkiin oli koottu antiikkihuonekaluja ja siellä minä ja serkkuni leikimme kartanontyttöjä. Ei koskaan prinsessaa, sellaiset satuhahmot olivat liian kaukaisia asioita meidän mielikuvituksessamme (enkä minä ole koskaan piitannut saduista tai korkeafantasiasta). Ei, meidän maailmaamme lähempänä olivat kartanot ja niiden tyttäret, kuin Regina Linnanheimo Linnaisten kartanon vihreässä kamarissa.

Aikuisiälläni olen Singaporea ja Pekingiä lukuun ottamatta asunut aina vanhoissa taloissa. Huomattavan vanhoissa. Muuttaessamme nykyiseen kotiimme vitsailin kysyjille muuttavamme uuteen taloon. Ja uusi se on vieläkin, vasta reilut 80 vuotta vanha. Uusvanhoja taloja en arvosta lainkaan: vaikka ne näyttäisivät kauniilta, niistä puuttuu se henki, joka syntyy vasta kulumisen kautta. Talon kuuluu olla vino ja puun kulunut askeleiden alla. Pahinta on mielestäni se, että vanhoista taloista tehdään sisäpuolelta moderneja. Uutta saa aina, mutta vanhaa on vaikea palauttaa ennalleen.

Vaikea, vaikkei täysin mahdoton. Hatunnosto eräille naapureillemme, jotka ovat vuosikymmenien mittaan vähitellen uusineet ikkunansa vaihtamalla vanhoja ikkunoita edellisten omistajien vaihtamien tilalle. Kuten jokainen aidosti vanhaa arvostava tietää, vanhat puiset ikkunankarmit ovat sekä kestävämmät että talon hengittävyyden kannalta paremmat kuin uudet. Kauneudesta puhumattakaan: vanhat ikkunat erottuvat kyllä kauas ja määrittävät koko rakennuksen saaman ilmeen. Kuuluuhan sanontakin näin: Ikkunat ovat talon sielu ja silmät.

Juuri ikkunoita rakastan kodissamme kaikkein eniten. Karmien kaiverruksia, kulumia, vanhoja rautahakoja, samanlaisia kuin kesämökillämme, ne joita halusin aina availla ja sulkea pienenä. Myös ikkunalasit ovat vanhoja. Kun tarkkaan katsoo, maisema ikkunan takana vääristyy hieman. Tämä on käsinpuhalletun ikkunalasin tunnusmerkki. Naapurimme maisema ikkunan takana on vieläkin vääristyneempi. Kuin Linnanmäen Naurutalossa.

Kotimme lattiat ovat käsin hiotut ja maalatut. Vaikka helmenharmaa maalipinta on kolhiintunut ja kulunut, ei se haittaa. Päinvastoin se on mielestäni kauniimpi jopa näin. Portaissa erottuu vuosikymmenien askelten jäljet. Ketkä ovat kiivenneet näitä portaita ennen meitä?

Meitä edeltävä omistaja on kunnostanut talon. Itse asiassa osittain talon vanha henki on hänen aikaansaannostaan, sillä 70-luvun remontointi-innossa talosta oli revitty pois paljon vanhaa. Edellinen omistaja on vuosikymmenen ajan hitaasti korjannut ja palauttanut taloa vanhaan uskoon. Koonnut Rakennusapteekista hankkimansa kaakeliuunin puretun tilalle, tuonut kellarista löytämänsä sormipaneelimallin portaikon seinään. Taloa ostaessamme silmäni kiinnittyi kattolistoihin, jotka hän oli itse rakentanut kolmesta eri osasta: laudasta, rimasta ja listasta, saadakseen alkuperäistä muistuttavan kattolistan. Myyjä oli otettu siitä, että joku ihminen pani tämän merkille ja antoi hänen vaivannäölleen arvoa.

Keittiö on murheenkryynini, se on liian moderni ja koboltinsinisenä vääränvärinen minun romanttiseen makuuni. Kokkaava mieheni kyllä arvostaa sen laadukkaita kaapistoja ja vetolaatikoiden sulavasti liukuvia kiskoja. Hän on tosin puoliksi luvannut, että saisin rakennuttaa mieleiseni kokopuiset ovet entisten päälle, mutta tämä operaatio on meillä neuvottelematta vielä loppuun.

Vaikka olen aina haaveillut jonkun ikivanhan talon kunnostamisesta alusta loppuun, ei valtava remonttiurakka taida olla meidän heiniämme, emmehän pääse yhteisymmärrykseen edes yhdestä keittiöstä. Aiemmissa kodeissamme jo vanhojen lautalattioiden ja paneelikattojen kaivaminen esiin on ollut hyvä syy perheriidan alkamiseen. Mutta ainahan voin haaveilla. Mutta on minulla jo suunnitelma eläkepäiville: perinneremontointikurssi.

Ehkä sitten joskus löytyy joku vanha mummonmökki...